Nyt voi tosiaan viimein huokaista helpotuksesta, kun ensimmäinen viikko on purkissa. Mahtavaa! Olen tällä hetkellä erittäin ylpeä itsestäni, kun olen jo selvinnyt näin pitkälle. Jännitin ensimmäistä koulupäivää aivan sairaasti, mutta toisaalta turhaan. Ihmiset koulussa ovat todella mukavia ja auttavaisia.

Pääsin ensimmäisenä koulupäivänä Annien kyydillä kouluun ja kotiin. Ensimmäinen päivä aloitettiin siis klo 12:30 ja jokaisella oppitunnilla piipahdettiin 20 minuuttia ja päästiin kotiin. Minulle on tullut juttelemaan monet oppilaat ja opettajat, kaikki yhtä kiinnostuneina. Se on ollut todella mukavaa, sillä rohkeus (kielitaitokaan) ei vielä riitä siihen, että menisi itse juttelemaan muille. Eräs opettaja pysäytti minut käytävällä ja sanoi: "My grandma is finnish! So you know sisu, huh?" Olin ihan äimän käkenä, että täällä muka joku tietää suomalaisesta sisusta jotain. Se oli aika piristävää. Ja hassua, kun minulla sattui olemaan sisuaski takataskussa. Eräs oppilas kertoi kuuntelevansa Himiä ja sanoi sen olevan yksi suosikkibändeistään.

Opettajat ovat todella mukavia ja ymmärtäväisiä, ainakin vaihto-oppilaiden suhteen. Amerikan historian tunnilla on myös eräs ranskalainen vaihtari, joten en ole onneksi ainut, joka ei tajua mitään. Sillä täällä puhutaan englantia todella nopeasti ja jos oma keskittyminen herpaantuu hetkeksikin, niin oppimisesta ei tule mitään. Huvittavaa, kun päivittäin saan nenäni eteen papereita ja monisteita, joista en tajua hölkäsen pöläystä ja samalla kun selaan sanakirjaani ja yritän kuunnella taustalla selittävää opettajaa, tuntuu lähes mahdottomalta pärjätä tunneilla.

Olemme jo tehneet paljon ryhmätöitä eri tunneilla, mutta yleensä minä olen vain kuunnellut ryhmäni jäseniä siinä sivussa ja koittanut ymmärtää edes jotain. Aika mahdotonta. Nuoriso kun puhuu slangia ja niinopeastiettäetsaavarmstiselvää! :p Algebran tunnilla saimme aivan järjettömän paksut matikan kirjat ja olen ihmetellyt, miksi oppilaat täällä päällystävät ne kirjansa paperikassilla?! Melkein joka tunnilla näen jonkun leikkaamassa paperikassia auki ja tekemässä siitä suojakansia kirjoille. Haloo, eiks täällä tunneta kontaktimuovia?

Vihaan tätä kouluruokaa. Niiin rasvaista ja epäterveellistä kuin vain voi olla, mutta sen kyllä tiesikin jo etukäteen. Onneksi kylmäkaapista saa sentään ostettua tuoremehua ja vettä. Yksi ruoka-annos maksaa 3 dollaria ja ostokset maksetaan laskimen näköiseen laitteeseen, näpyttelemällä siihen oma lounasnumero. Sen jälkeen myyjä painaa tietokoneruudulta ostokset ja miinustaa ne omasta lounassaldosta. Lisää rahaa lounasta varten voi ladata antamalla shekin tai maksamalla käteisellä. Itse annoin Margaretin kirjoittaman 30 dollarin shekin myyjälle. Olen tähän päivään mennessä syönyt koulussa tacoja ja jauhelihamössöä, pizzanpalan sekä juustovoileivän. Kaikki maistuivat niin epäterveelliselle. Onneksi osasin arvostaa suomalaista kouluruokaa jo lähtiessäni. Ja vielä ilmaista! Ja tällaisesta moskasta pitää vielä maksaa.

Yksi tyttö on pyytänyt minua aina lounaalla syömään kavereidensa kanssa, mikä on ollut tosi kiva juttu. He pelaavat kaikki jalkapalloa (soccer) ja ilmeisesti samassa joukkueessa. Osa heistä oli minulle kasvoista tuttuja, sillä ollessani Emilyn kanssa jalkapallomatsissa, yleisössä oli katsomassa peliä nämä samat tytöt. Porukassa on yksi päivittäin vitsejä kertova tyttö, joten on vaikea keskittyä ruokaan, kun nauraa tämän jutuille vedet silmissä. :D

Tämä päivä ei ollut oikein hyvä. Tunneilla oli niiiin tylsää istua kun ei ymmärtänyt mitään. Aika matelee kuin etana, vaikka oppitunnit ovat paljon lyhyempiä kuin Suomessa, vain 50 minuuttia. Silti tänään teki mieli heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. Onneksi se ei ole mahdollista, kun koulubussi kulkee koululle ja kotiin vain kerran päivässä.

Koulubussi on siis se legendaarinen keltainen ja kyljessä lukee Northfield lines. Sekin on ollut aikamoinen matkakokemus. Tällaisilla helteillä ei vaan ole kiva matkustaa, kun bussissa ei ole ilmastointia ja siitä kun saa päänsäryn ja kuuntelee muiden matkustajien kiljumista, niin on aivan puhki kotiin päästyään. Busseissa haisee hassun vanhalle ja kuskit ovat omituisia. Paikkoja on noin 77 ihmiselle ja bussi on silti aina täynnä. Samaan bussiin tulee myös middle schoolia käyviä nuorempia oppilaita. Mukava puoli on se, että bussi kurvaa suoraan koulun oven eteen, joten paljon ei tarvitse matkan jälkeen kävellä. Kotiinpäin tullessani joudun vaihtamaan koulubussi 22:sta bussiin 23. Toisena päivänä koulun päättyessä jouduin itse selvittämään millä bussilla pääsisin kotiin, joten olen vain voinut taputtaa itselleni päivittäisistä onnistumisista.

Koulussa luokkia vaihdetaan kellojen soidessa. Jos seuraava tunti on toisella puolella koulua, täytyy melkein juosta, sillä muuten ei ehdi. Siirtymisaikaa on ehkä 4 minuuttia. En ole missään vaiheessa ehtinyt kävellä omalle koulukaapilleni, koska ei vain ole aikaa. Ja kun se saamarin lokero pitää avata kuin kassakaappi ja numerot pitää rullata millilleen oikein, on täysi mahdottomuus ehtiä tehdä tuo kaikki 4 minuutissa. Ajattelin, että talvella sinne olisi hyvä säilöä vaikka talvitakki, mutta en usko kerkeäväni missään vaiheessa, niin se on sitten huonompi homma. Oppilaita ei päästetä lokeroilleen edes lounastauolla, sillä ovet suljetaan ja niitä vahtii aina joku opettaja. En ymmärrä tätä ideaa. Myöskään vessassa ei ehdi käydä kuin lounastauolla, sillä siirtymisaikaa on tosiaan niin vähän. Jos myöhästyt tunnilta, jotkut opettajat eivät päästä enää luokkaan sisään.

Koulupäiväni alkaa siis joka päivä klo 8:00 ja päättyy klo 14:45. Tässä siiis kertomus ekasta kouluviikostani täällä. Mutta nyt olen niin väsynyt tästä jatkuvasta englannin kielen puhumisesta ja kirjoittamisesta ja ajattelusta, että taidan ottaa pitkät nokoset. Illalla on tiedossa amerikkalaista jalkapalloa ja pääsen näkemään ensimmäisen ottelun livenä! Menen katsomaan matsia yhdessä hostvanhempieni kanssa. Huomenna kylällä on tiedossa kaikkea tekemistä Jesse James Dayn kunniaksi, muun muassa rodeota, tanssia ja helikopteriajelua! :o Lisäksi pääsen hakemaan vanhempieni lähettämän postipaketin! <3 Maltan tuskin odottaa.

Voikaa hyvin!

Anne-Mari